– Tarina armollisuudesta, täydellisyyden tavoittelusta ja uudesta näkökulmasta
Olen vuosien varrella huomannut erään mielenkiintoisen ilmiön: mitä taitavampi tanssija, sitä ankarampi hän usein on itselleen. Tunnistatko tämän? Minä tunnistan – henkilökohtaisesti.
Hyvä ystäväni Pirjo (nimi muutettu) oli mielestäni yksi Suomen parhaista itämaisen tanssin tanssijoista. Hän oli hionut tekniikkansa huippuunsa, ja hänen esiintymisensä oli henkeäsalpaavaa katsottavaa. Silti hän oli jatkuvasti kriittinen itseään kohtaan. Hän vaati itseltään täydellisyyttä, ja oli harvoin tyytyväinen.
Toinen ystäväni, Anne (nimi muutettu), oli niin ikään upea esiintyjä ja teknisesti loistava – ja silti sama ilmiö toistui. Armottomuus itseä kohtaan.
Myönnän, että minäkin olin pitkään samanlainen. En väitä olevani yhtä hyvä kuin he, mutta nuorempana koin, että arvoni ihmisenä riippui siitä, kuinka hyvä olin tanssissa. Jos en ollut hyvä itämaisessa tanssissa, en ollut mitään. Se näkyi itsetunnossa ja myös siinä, millaista seuraa olin. Varmasti melko raskasta. Näin jälkeenpäin ymmärrän: me olimme kaikki omistautuneita, kunnianhimoisia ja vaativia – mutta myös aika kovia itseämme kohtaan.
Tällainen vaativuus motivoi harjoittelemaan. Se vie pitkälle, joskus jopa huipulle – mutta sillä voi olla myös hintansa.
Kun tanssi jäi – kuka minä olin?
Jossain vaiheessa elämässäni jätin itämaisen tanssin tauolle. Ja jäin tyhjän päälle.
Jos en ollut enää tanssija – kuka sitten olin?
Onneksi tulin pian äidiksi, ja sain omistautua uudelle elämäntehtävälle. Kun myöhemmin palasin tanssin pariin, jokin oli muuttunut.
Minä itse.
Uusi näkökulma: armollisuus
Tanssin pariin palaaminen paljasti rehellisesti sen, että kehoni ei ollut enää entisensä. Ne lihakset, joita itämainen tanssi vaatii – ne olivat heikentyneet. En pystynyt samoihin asioihin kuin ennen. Mutta samalla huomasin jotain arvokkaampaa:
En enää ollut yhtä ankara itselleni.
En ollut ehkä enää niin taitava kuin joskus aiemmin, mutta olin nyt tyytyväisempi itseeni tanssijana. Tanssi oli alkanut tuntua kokonaisemmalta – vähemmän suoritukselta, enemmän yhteydeltä itseeni.
Tekniikka ei ole päämäärä – se on väline
Tämä kokemus muutti suhtautumiseni tanssiin. Itämainen tanssi ei ole vain tekniikan esittelyä.
Tekniikka on väline – mutta se ei ole itse tarina.
Tarina syntyy siitä, kuka tanssii. Mitä tunnet. Miten liikut.
Ja yleisö? Se voi olla vaikka vain sinä itse.
Miltä tuntuisi, jos et mittaisi arvoasi suoritusten kautta?
Entä jos voisit tanssia, ei ollaksesi hyvä – vaan koska se saa sinut tuntemaan olosi eläväksi?